Rallit.fin penkalta kartturiksi -juttusarjassa olemme seuranneet toimittajamme Eemeli Ahon polkua, kun hän vaihtoi rooliaan katsojasta kilpailijaksi. Jarmo Vesterisen kanssa ajettu Vetomies oli Ahon toinen ralli, ja Suomen MM-rallin legendaariset pikataipaleet tarjosivatkin monta kokemusta, jotka voi merkitä muistoihin lisäliitteellä ”ensimmäinen kerta”.
Sopivaa jännitystä
Kuten sarjan aiemmassa artikkelissa kirjoitin, olin tehnyt amatöörimäisen virheen ensimmäisen nuottipäivän iltana siistiessäni nuottivihkoani liiankin tarkasti. Toisena nuotti-iltana en onneksi samaan sortunut, ja pääsin hyvillä yöunilla ensimmäiseen kilpailupäivään.
Oli unohtumaton fiilis ajaa aamulla Killerin kilpailukeskukselle, kun tiesi odotetun hetken lähestyvän. Siirtymä ensimmäisenä ajetulle Laukaan erikoiskokeelle meni nopeasti, vaikka kilometrejä Vaajakosken kautta kertyi lähes 50. Siirtymällä aika meni seuraillessa MM-rallin tapahtumia. Hieman jännityksellä seurailimme, kuinka Vetomiehen kilpailuletkan käy, koska MM-kilpailun loppupään autokunnat ajoivat pätkän siirtymänä läpi ulosajosta johtuneen tauon vuoksi. Onneksi kukaan ei ollut loukkaantunut, ja pian Vetomiehiä alkoi startata erikoiskokeelle.
Siirtymällä Jarmo kyseli jännitykseni tasoa. Rehellisesti vastasin, etten oikein tiedä, milloin sen jännityksen pitäisi tällä kertaa tulla. Se ero ensimmäisen ja toisen rallin välillä ainakin oli.
Meidän numeromme oli 254, joka tarkoitti lähtöpaikkamme olevan Vetomiesten 54. auto. Saavuttuamme Laukaan lähtöön, oli kilpailijoiden jono todella pitkä, ja tiesimme joutuvamme odottamaan vuoroamme kauan.
Tällaisissa tilanteissa on kaikesta huolimatta oltava aikatarkastusasemalla oikealla minuutilla, joten kuskasin aikakortin jalan erikoiskokeen AT-pisteelle. Tuossa vaiheessa oli mukava vaihtaa kuulumisia muiden kuljettajaparien kanssa, ja sainkin lenkkikaveriksi Jani Pohton, joka lukee nuottia Matias Valkoselle.
Käytinkin tilaisuuden hyväkseni, ja kyselin neuvoja kokeneemmalta nuotinlukijalta. Olin kuullut, että aikakortti on vietävä AT-asemalle täydessä kilpailuvarustuksessa, eli kypärä päässä ja niskatuki paikallaan. Janilta neuvoa kysyessäni sain kuitenkin kuulla, ettei tuo sääntö ole enää voimassa, joten kokematon nuottimies riisui nöyrästi kypäränsä kesken ”aamulenkin”.
Kun aikamme koitti, odottamani jännitys saapui vatsani pohjalle. Se oli onneksi pientä, mukavaa perhosta vatsanpohjassa, joten oli jopa nautinnollista odottaa lähtöviivalla hetkeä, jolloin auto nytkähtää liikkeelle.
Ensimmäinen koitos
Olen kotoisin Laukaasta, joten tuntui hienolta startata pätkälle, jonka varrella olen itsekin ollut useana vuonna. Lisäksi tiesin kavereitani ja tuttujani olevan katsomassa useassa paikassa. Nuotin lukemisen osalta muistutin itseäni siitä, etten lukisi nuottia liian paljon eteen. Se oli ollut ongelmani ensimmäisessä kilpailussa.
Ensimmäinen pätkä meni muutamaa pientä epäröinnin hetkeä hyvin. Ne olivat sellaisia sadasosan kestäviä hetkiä, joita kukaan muu ei välttämättä edes huomaa. Itse pätkästä päällimmäisenä mieleeni jäi toisella ajokerralla Esapekka Lapin kohtaloksi koitunut pikkutien osuus, joka jo meidän ajaessamme oli karmeassa kunnossa. Olin itse tyytyväinen, ja pätkän jälkeen Jarmo kertoi nuotin tulleen täydellisesti. Se tuntui hyvältä. Lisäksi olin muistanut tärkeimmän, eli nostaa kättä Laukaan peltomutkissa katseleville kavereilleni!
Ajollisesti pienen haasteen tarjosi vaihtelevien olosuhteiden lisäksi se, että autossa oli käytössä täysin uudet perän välitykset, eivätkä ajovaihteet olleet lainkaan samat, joilla Jarmo oli aiemmin tottunut ajamaan.
Katso alta video Vesterisen ja Ahon suorituksesta Laukaan erikoiskokeella!
Kattokerhoon
Siirtymällä kohti toista pätkää, Saarikasta, taivas repesi. Jouduimme jälleen kerran odottelemaan lähtövuoroamme kaukana AT-asemalta, joten sain uudestaan lähteä näyttämään aikakorttia kävellen. Tuolloin totesin sateenvarjon lähtevän vakiovarusteeksi kaikkiin kesäkauden ralleihin.
Kuten viime artikkelissa kerroin, lanseerasimme Vetomiehessä nuotteihimme sanan ”runki” kuvaamaan paikkaa, joka yllättää nuotilla itsemme, tai josta puhutaan yleisestikin potentiaalisena ulosajopaikkana. Saarikkaan nuoteistamme löytyi runkipaikkoja yhteensä viisi kappaletta. Kohta joutuisimme toteamaan, että ensi vuonna noita paikkoja olisi tällä pätkällä yksi lisää.
Pätkä lähti liikkeelle hyvin, kunnes noin neljän kilometrin kohdalla huomasin jääneeni nuotissa jälkeen, minkä takia muutama seuraava nuotti tuli täysin myöhässä. Keskittymiseni herpaantui, enkä onnistunut lukemaan tulossa olevaa vasenta tarpeeksi aikaisin. Luulen, että jatkossa minun kannattaa aktiivisemmin seurata sormella nuottivihkostani kohtaa, jossa olemme menossa. Pääsin onneksi nopeasti takaisin rytmiin.
Otimme käyttöön myös toisen uuden nuotin, eli hidasta mutkaa nopeampi ja koota hitaampi ”koo miinus”. Noin kuuden kilometrin kohdalla luin nuottia: ”Huomio, oikee koo, ja vasen koo miinus risteys”.
Oikealle kääntyvän mutkan sisäänmenossa huomasin vauhtimme olevan aivan liian kova. Jarrutuksessa olimme ajautuneet hieman sivuun optimaaliselta ajolinjalta, ja siellä ollut lieju oli aiheuttanut sen, ettei vauhtimme hiljentynytkään samalla tavalla kuin aiemmissa mutkissa. Kerkesin ohikiitävän hetken ajatella, että selviäisimmekö kaasulla, ja vähän suuremmalla roikkumisella. Vauhtimme oli kuitenkin aivan liian kova, ja ajoimme ulos.
Auto pyörähti kerran katon kautta ympäri, ja jäi pyörilleen ojan pohjalle. Muistan ulosajosta muutaman hetken ja ajatuksen kuin filminauhana. Ensimmäinen kuva on sellainen, jossa auton perä on jo ojan pohjalla, ja katsomme ohjaamosta kohti taivasta. Tuossa vaiheessa oli jo selvää, että kyseeseen tulisi ulosajo, eikä mikään normaalia suurempi roikkuminen.
Jännitin jokaisen lihakseni ja odotin rysähdystä. Tunsin kuitenkin vain vaimean tömähdyksen, ja seuraavana filminauhassa maisemani näkyi ylösalaisin. Tässä hetkessä huomasin Jarmon puhelimen lentävän naamani ohitse, ja päätyvän jonnekin päin auton lattiaa.
Uusi tömähdys, ja auto laskeutui pyörilleen. Tuo lyhyt hetki, kun olimme päätyneet ojaan pyörillemme, tuntui kymmeniltä sekunneilta. Incar-videossa kuuluu, kun kysyn melkein heti Jarmolta, että onko hän kunnossa, mutta tuossa hetkessä tämä väli tuntui pitkältä. Tuossa hetkessä havainnoin ympäristöäni ja rekisteröin auton olevan käynnissä ja itseni istuvan nuottivihko kädessäni normaalisti vöissäni.
Onneksemme ulosajo ei ollut kovavauhtinen, eikä vastassamme ollut kiviä tai puita.
Nopeasti oli kuitenkin selvää, että paikassamme ei ollut tarpeeksi katsojia, jotta olisimme päässeet nopeasti jatkamaan matkaamme. Tuntui oudolta, että olimme ojassa, ja edessä olevalta katselualueelta ei tullut ketään työntämään autoamme takaisin tielle. Muutama henkilö paikalle oli ilmestynyt, mutta lisävoimia tarvittaisiin. Hetken odoteltuamme nousin autosta ylös, ja lähdin itsekin työntämään ja huutamaan lisää työvoimaa.
Hetken aherrettuamme Jarmo sai kuin saikin auton kaasutettua ylös ojasta. Tarkistin kuljettajan komennosta pyörien olevan suhteellisen suorassa, ja syöksyin takaisin autoon kiinnittämään itseäni turvavöihin.
Katso alta video Saarikkaan erikoiskokeesta ja ”rungista”:
Odotimme seuraavan takaa tulevan auton, ja lähdimme perään. Nuotin lukeminen ja itse rallinajo tuntuivat yllättävän normaalilta, vaikka olimme juuri kaataneet automme. Pääsimme maaliin, ja nauroimme tilanteelle.
– Ei siinä (kattokerhoon liittymisessä) kauaa mennyt, kun Jarmon kyytiin hyppäsit, nauroi kuljettaja Vesterinen.
Olimme menettäneet aikaa noin kuusi minuuttia, mutta onneksi auto oli ehjä. Meillä kävi tuuri, etteivät pyörät taittuneet, eikä tuulilasissa ollut naarmuakaan. Myöskään mikään konepellin alla ei ollut ottanut juuri minkäänlaista osumaa.
Jarmo on lahjakas lempinimien keksijä, ja olinkin jo hetken odotellut millaisen liikanimen itse jossain kohtaa saisin. Nyt sellainen löytyi. Olen tästedes Runki-Eemeli, ja kannan tuota nimeä ylpeydellä.
Tuuri ei käänny – sekoilua Myhinpäässä
Seuraavaksi vuorossa oli välihuolto Konnevedellä. Välissä laantunut vesisade otti uusia kierroksia juuri ennen saapumistamme Konnevedelle. Etähuolloissa ei ole järkeä kantaa huoltotelttaa mukana, ja sekä huoltomiehinä autoa suoraan vasaroineet Mikko ja Petu että minä ja Jarmo kastuimme täysin läpimäräksi.
Jatkoimme matkaamme tankin kautta kohti Myhinpään lähtöä. Olin todennäköisesti hieman adrenaliinin vallassa kaatomme jälkeen, sillä huomasin siirtymällä laskeneeni tuloajan seuraavalle AT-asemalle väärin. Mieltäni kalvoi lähes koko matkan, että voiko meillä oikeasti olla näin kiire, ja hieman ennen saapumistamme huomasin laskeneeni ajan edellisen pätkän ihannelähtöajasta, vaikka se on laskettava todellisesta lähtöajasta. Niiden ero oli odotteluista johtuen muistikuvani mukaan yli viisitoista minuuttia, joten huokaisin helpotuksesta.
Sade tyyntyi, ja Myhinpään ensimmäinen puolisko sujui hyvin. Luin nuottia hyvällä rytmillä, ja ajokin tuntui olevan olosuhteisiin nähden kohtalaista. Myhinpään kylän ohitettuamme sade yltyi uudelleen, ja huono tuurimme muistutti olemassaolosta.
Sade yltyi yltymistään ja luin nuottia. Kuulin Jarmon sanovan minulle jotain, mutten saanut selvää. Jatkoin lukemista, sillä tiesin kohta pian eteemme tulevan tiukan vasemman mutkan. Luulin hänen kommentoivan tien kuntoa tai olosuhdetta, ja annoin kovasti palautteen, että hän keskittyisi nuottiin.
Tuulilasi oli kuitenkin huurtumassa umpeen, ja Jarmo pyysi minua laittamaan lämmityslaitteen päälle. En siis ollut ajoissa laittamassa puhallinta päälle, ja pian emme nähneet autosta metriäkään. Tilanne aiheutti pienen tunteenpurkauksen puolin ja toisin, mutta onneksemme pääsimme pätkän maaliin, vaikka viimeiset kilometrit tulikin lähes tieliikennevauhtia.
Hyvä fiilis takaisin
Seuraavana ajettiin Ruuhimäki. Siirtymällä saimme yhä vettä niskaamme, ihan kirjaimellisestikin. Ralliauton ilmanvaihto ei ole sataprosenttisen rankkasadetiivis, ja sain olla tarkkana, ettei nuottivihkoni kastuisi. Juttelimme matkalla, että nyt alkaa olla jo lähes kaikki koettu, eikä tästä ole kuin suunta ylöspäin. Tankkasimme automme Hankasalmen Jari-Pekassa, ja hain samalla kahvilasta lämpimät kahvit tuomaan hyvää mieltä erikoiseen päiväämme.
Se kannatti, sillä seuraavana ajettu Ruuhimäki oli osaltamme ehkä perjantain paras pätkä. Sade loppui, ja varsinkin lopun ison tien osuus isoine hyppyineen oli hienoa osuutta vetää. Pito oli hyvä, ja nuottikin osui uomiinsa hyvin.
Katso alta video Vesterisen ja Ahon vedosta Ruuhimäessä:
Ennen viimeisenä ajettua Harjua oli lyhyt kokoomatauko Killerillä. Tuolloin koin jälleen yhden ”ensimmäisen kerran”, kun erään energiajuomayhtiön mediamiehet säntäsivät rungitun automme luokse ja napsivat meidät haastatteluun. Jossain kohtaa on kuulemma tulossa jonkinlainen dokumentti Vetomies-rallista, josta haastattelumme pitäisi löytyä.
Sitten olikin jo Harjun aika. Se tuntui nuotituksessa todella ahtaalta, ja kysyinkin Jarmolta, että onko tämä tänä vuonna jotenkin erityisen ahdas. Jarmon mukaan se tuntuu nuotituksessa aina vain ahtaammalta, mutta kilpa-autolla jopa yllättävän ajettavalta. Harju meni kohdaltamme hyvin, ja päätimme päivän näyttävään takavetosladiin Harjun maalimutkassa.
Huollossa sitten alkoi pajavasara laulaa, kun autoa alettiin takoa mahdollisimman suoraksi. Kuten jo aiemmin sanoin, säästyimme ulosajossa vähällä, ja pääsimme lauantaihin olosuhteisiin nähden hyvällä fiiliksellä.
Sarjan seuraavassa osassa perataan lauantain tapahtumat, ja kerrotaan millainen tunne kartanlukijan valtaa, kun hän tajuaa pudoneensa nuotilta.
